Tilitys

Uusi vuosi 2023 on pyörähtänyt vauhdilla käyntiin.

Tässä vaiheessa onkin mukava muistelle mennyttä vuotta. Muistoissa vuodet sekoittuvat nopeasti keskenään, ei muista mikä tapahtui viime kesänä, mikä edellisenä, mutta onneksi on kuvat ja niihin tallentuvat päivämäärät.

Viime vuoden alkutalvi sujui tavallisissa arjen askareissa. Keväällä poikimiset alkoivat maaliskuussa ja yhtä poikimista lukuunottamatta ne sujuivat ihan hyvin. Boostasimme lehmille seleeniä (sitä kun ei nurmirehuun tule kuin lannoitteista, ja niitähän me emme käytä) joka varmasti vaikutti siihen, että meillä oli sangen virkeät ja terhakat vasikat.

Niinkin virkeät, että eräänä maaliskuun päivänä, kun lunta oli tullut yön aikana parikymmentä senttiä, meiltä meni vuorokauden ikäinen vasikka hukkaan. Ismo oli ollut puhdistamassa talvitarhaa traktorilla, jotta pienet vasikat eivät jäisi hangessa emojen jalkoihin. Sitten koitti kauhun hetket, sitä pienintä vasikkaa ei löytynyt mistään. Lapiot kädessä huhkittiin lumikinoksia aivan paniikissa, soitettiinpa naapurikin siihen apuun. Viimein minä jo luovutin, vasikkaa ei löytyny vaikka kuinka lapioimme. Tässä vaiheessa kai on syytä kertoa, että talvitarha on parin hehtaarin kokoinen, ja lumikinoksia oli kasattu jo moneen paikkaan.

Kiipesin levähtämään emolehmien ulottumattomiin veräjäportin päälle ja katselin lumista tarhaa, jos vain edes jossain olisin nähnyt jotain merkkiä vasikasta.

Yhtäkkiä silmiin osui pieni polku koskemattomassa hangessa. Polku meni kohti aitaa ja jatkui aidan toiselle puolelle kohti metsää. Mielessä kävi tarhaan karkaileva koira ja sen tekemät polut, mutta tietenkin lähdin metsään seuraamaan jälkiä. Rämmin epätoivoisesti puolireiteen ulottuvassa hangessa, sydän hakkasi pelosta ja väsymyksestä. Viimein tavoitin polun pään. Harvan, neulasensa pudottaneen kuusen alla oli vasikka. Pienen pieni, ruskea vasikka silmät kiinni, kyljellään hangessa retkottaen. Huusin miehille niin kovaa, kuin ikinä jaksoin. Huusin, että vasikka löytyi. Mutta se on varmaan kuollut! Äkkiä tänne ja lämmittämään se! Itkin ja huusin! Riuhdoin vasikan hangesta, olin aivan varma, että se oli paleltunut kuoliaaksi. Mutta eikä mitä! Vasikka kömpi pystöön unenpöpperöisenä, miehetkin pääsivät viimein juosten paikalle. Ismo kutsui vasikan emon (joka ei muuten ollut vasikan katoamisesta moksiskaan) ja vasikka kannettiin takaisin tarhaan. Ja sillä vasikalla ei ollu mitään hätään. Pikku metsäseikkailu oli alkanu vain väsyttää.

Vuorokauden ikäinen vasikka, ihan omalla pikku metsäretkellä.

Onneksi kevät tuli kuitenkin humisten, vaikka välillä kauhistutti, kun lehmät poikivat keskelle hankea. Toki yritimme ohjata kaikkia katokseen poikimaan, mutta lopulta sinne poiki vain muutama lehmä. Jokainen haki itselleen mieluisen paikan, omasta rauhastaan. Isäntäväki sitten haahuili pitkin tarhaa otsalamput päässä, koska poikimisia on valvottava.

Paras poikimapaikka on tietenkin ruokapöydän äärellä. Kuvassa muuten kaveri auttaa jälkeisten hävittämisessä.

Karitsoinnit alkoivat heti lehmien poikimisten jälkeen.

Yhdelle uuhelle tuli kuutoset, mikä ei todellakaan ole enää toivottavaa. Vappuna hoitelimme pahnanpohjimmaisia, kahta pientä rääpälettä. Toinen niistä menehtyi, mutta toinen selvisi ja nyt sitä ei enää katraasta erota.

Tämä karitsa ei selvinnyt, vaikka asusti tuvassa viltin mutkassa.

Esteristä kasvoi kuitenkin pikku hiljaa elinkelpoinen uuhi, joka kulkikin ihmisen perässä koko ajan. Kesällä kun tuli laitumelle menon aika, oli vaikeaa saada Esteriä pysymään laitumella toisten lampaiden kanssa. Ja voi sitä sydäntäsärkevää huutoa ihmisten perään!

Keväällä purimme vanhasta hevostallista karsinoita, tavoitteena rakentaa kesän aikana sinne uuhilampola. Purkaminen onnistui, uudelleenrakennus ei. Lampola on siis edelleen vaiheessa. Jospa ensi kesänä.

Keväällä emme saaneet keritsijää mistään, mutta onneksi on hyvä kone, taitoa omastakin takaa ja lähellä keritsijä, joka terotti koneen terät huippukuntoon. Meidän sakilla teriä kuluikin neljät yhdessä kerinnässä. Mutta olipahan helppoa hommaa, kun kone pelitti. (Hyvä varmaan kehuskella, kun isäntä se oli, joka kyykisteli muutaman päivän kerintöjen kimpussa ja viikon verran käveli selkää pidellen!)

Tavoitelampola! Joka siis edelleen vaiheessa.

Sorkat leikataan kerintöjen yhteydessä. Kuvassa näyttää olevan meidän ahvenanmaanlammas-pässi Pessi!

Kylvötyöt sujuivat niin hyvin kuin ne yleensä sujuvat. Kivien keräämistä riitti. Onneksi tytöillä oli mahdollisuus tulla auttamaan. Tämä on siis se aika vuodesta ja se työ, jolloin viimestään lapset tulevat kotiin auttamaan. Ei siksi, että työ olisi niin mukavaa, vaan siksi, että hekin tietää kuinka kurjaa ja aikaavievää hommaa se on.