Taivaanrannan maalari

Tänä talvena taivas on kyllä pannut parastaan

Elämässä tapahtuu niin paljon asioita, joista haluaisin kertoa, mutta siinä vaiheessa kun on aikaa istahtaa koneelle, tuntuu, että missään ei ole enää päätä eikä häntää, eikä mitään saakaan enää kirjoitettua itsestään ulos. Koska työ, vapaa-aika ja perhe-elämä nivoutuu niin voimakkaasti tässä elämäntavassa yhteen, on vaikea kertoa yhdestä avaamatta samalla toista. Samalla joutuu miettimään, missä menee yksityiselämän ja muun perheen yksityiselämän raja.

Arki on todella kuormittavaa tällä hetkellä. Kuormittavuus johtuu lähinnä siitä, että hoidettavia asioita on kertynyt todella paljon, niin työn kuin sen yksityiselämän puolella ja vuorokauden tunnit tuppaa menemään autossa.

Onneksi meillä ei ihan Lapin välimatkoja ole, mutta nyt kun teuraskuormia ja lihakuljetuksia on ollut paljon, siihen lisänä ne pikku jutut kuten kerintäpukin osto ja haku Pohjois-Pohjanmaalta, lasten koulukuljetukset ja sen semmoiset, kertyy ajokilometrejä viikossa tällä hetkellä satoja. Ja kuitenkin ne arkityöt pitää myös tilalla hoitaa. Tähän kun lisänä viime viikolla oli koko perheellä influenssa, tilan kirjanpidon ja alv-ilmoituksen teko ja sitten niitä perhepiirin muita terveyshuolia ja niihin liittyviä muutoksia, tuntui arki aika haastavalta. Tänään ei tarvittu sitten kuin tytön vienti kouluun ja saman tien hänen ilmoitus, että oppitunnit on peruttu, niin minulta pääsi itku. Itkin varmasti yli tunnin. Ihan silkkaa väsymystä ja turhautumista.

JAKSAMISTA olen viime vuosina joutunut miettimään enemmän ja vähemmän. Mistä johtuu, kun tuntuu, että ei riitä? Miten voi vaikuttaa omaan hyvinvointiin ja jaksamiseen? Luulen, että isossa osassa on työn ja vapaa-ajan selkeä erottaminen, itsensä johtaminen, ihmissuhteet, kokemus siitä, että pystyy vaikuttamaan arkeen ja elämäänsä sekä tietenkin kuormituksesta palautuminen. Toki ihmisen oma resilienssi vaikuttaa paljon, mutta resislienssiinkin vaikuttavat juuri nuo edellä mainitut seikat.

Usein esille nousee itsellä ainakin tämän itsensä johtaminen ja työn rajaaminen, ei niinkään aina se varsinainen työmäärä. Siinä on haastetta, koska se työpaikka on koti ja konkreettinen koti, talo, on usein vielä se yrityksen toimisto. Eläimet vaativat tietenkin sen oman työpanoksen ja kun illalla pääsee tuvan puolelle, odottaa siellä toimistohommat. Ja ne kotityöt. Ne joita ei niin työksi edes lasketa.

Mutta vaikka kuinka osaisi johtaa itseään, rajata töitä ja työpäivää, ei niillä ole paljoa merkitystä, jos yllätyksiä tulee koko ajan. Aika alkaa mennä tulipalojen sammuttelussa, ja tulipaloja syttyy koko ajan uusia, koska ei enää ehdi “varmistamaan paloturvallisuutta”. Arjen hallinta karkaa pikku hiljaa omista käsistä ja on vain enää kiireellisiä ja tärkeitä asioita hoidettavana. Siihen ei myöskään uskalla sopia kalenteriin niitä kivoja, palauttavia juttuja enää, kun koko ajan elää valppaana, että milloin suunnitelmat muuttuu ja mitä yllätyksiä sieltä ulkopuolelta tulee. Siinä vaiheessa on monesti vaikea jäsentää enää mitä lähtee tekemään, kun tarvitsijoina on eläimet ja toiset ihmiset. Avun saaminen tällaisessa tilanteessa olisi mitä tärkeintä, mutta tämän talven aikana tilanne on ollut meillä toisin päin. Meidän apua on tarvittu enemmän kuin ehkä koskaan aikaisemmin.

Silloin kun jaksaminen on todella koetuksella on voimavarat arkeen haettava pienistä asioista. Kuten vaikkapa ystävistä ja vaikka sitten siitä kauniista taivaasta.

Niin se oli tänänkin päivänä. Puhelimessa itkut ystävän kuuntelevaan korvaan ja maailma näytti heti valoisammalta paikalta.

No, luulen, että nyt on pahin ryysis taas selätetty ja pikkuhiljaa palataan normaalimpaan.

Tänään siis haettiin kevään viimeiset lihakuormat ja pakastimet on kuulkaa nyt ihan täynnä. Toivotun ja odotetun Palapaistisäilykeen valmistumista vielä odotellaan, mutta sekin kuorma haetaan Kauhajoelta vielä ehkäpä tämän viikon aikana. Jos ennätetään.

Lauantaina ollaankin sitten Kokkolassa markkinoilla.

Viime kesän vasikoiden vieroitus kävi sangen joutuisasti ja helposti. Nyt teini-ikää lähestyvät karvaturvat saavat kasvaa omissa ryhmissään rauhassa ja emot saa hetken hengähtää ennen uusien vasikoiden syntymää.

Kevät on naudalle luontevin aika poikia, pääseväthän vasikat emoineen heti luonnolliselle vihreälle laitumelle laiduntamaan.

Bruno-sonnillekin täytyisi löytää kesäksi uusi tyttölauma. Sen omat tyttäret kun siirtyy meillä emolaumaan. Ja sitten meillä on taas uuden isukin etsiminen edessä.

Eiks oon ihanat kiharat meidän äijällä.

Aurinkoisia kevätpäiviä odotellen

Mirka